Hirvitalolla 26.8.-17.9.2017

Jopas on taas vierähtänyt edellisestä kirjoittelusta…

No, tässä kumminkin Pispalan Hirvitalolla 26.8.-17.9.2017 olevien teosten luettelo sekalaisine selityksineen. Mitäänhän tästä ei oikein irti saa, jollei käy katsomassa myös noita duuneja 🙂

teokset

Mainokset

Mysteerin seurassa

Mysteeri, mieli ja taide

Ajoittain minulta kysytään, ”kuuntelenko” materiaalia sitä veistäessäni. Kysymyshän ei sinänsä ole mitenkään erityisen erikoinen, semminkin kun työstän pääosin puuta, eikä muutenkaan ole mitenkään tavatonta, että kuvanveistäjä kuvailee prosessinsa olevan jonkinlaista vuoropuhelua materiaalin kanssa: materiaali ohjaa työskentelyä. Tällainen hiukan romanttinenkin oletus työskentelyni hengestä saanee lisäpontta siitä, että työskentelyni filosofinen viitekehys on sekä fenomenologinen että holismia ja kaiken elollisen tasavertaisuutta korostava ekososiaalinen oikeudenmukaisuus (”EcoJustice”).

Esitettyyn kysymykseen vastaan yleensä epäröivän myöntävästi – osittain siksikin, että sellaista vastausta minulta selvästi odotetaan.

IMG_3951

Helvetinkone sekä vähän pienempää terää pyörittävä Arbortech

Olen kuitenkin asiaa tässä enemmän pohdittuani tullut siihen tulokseen, että en minä sitä puuta kuuntele. Työstän sitä pääosin sahalla, ”helvetinkoneella” (kulmahiomakone, jossa on moottorisahahampainen laikka), kirveellä ja polttamalla: ei kovin
dialogisia menetelmiä. Totta kai materiaali asettaa omat rajoitteensa tekemiselle, ja sikäli sitä on pakko kunnioittaa – joskin annan kyllä palttua oppikirjamaiselle ajatukselle puuveistosten luonteenomaisesta massiivisuudesta ja teen useimmiten veistoksistani mahdollisimman ohuita ja kevytrakenteisia. Murtumien liimailu onkin varsin tavallinen työvaihe. Niin tai näin, mitään mystistä keskustelua puun kanssa en käy.

IMG_4008Sen sijaan työskentelyäni ohjaa jokin muu itseni ulkopuolinen taho, idea, jota yritän kuunnella. Tämä korostuu etenkin ei-esittävien teosten kohdalla, ja vielä enemmän silloin, kun mielessäni ei ole visiota lopputuloksesta. Kutsukaamme paremman sanan puutteessa tuota tahoa muodoksi.

Teoksen tekeminen on siis kyllä keskustelua mystisen kanssa, mutta sitä ei ohjaa materiaali, vaan muoto. Mysteeri on läsnä, sillä veistäessäni en tiedä, mistä tuo ohjaava muoto tulee tai mihin se pyrkii. Tarkastelen teoksen edistymistä yksityiskohtien kautta, työstäen sitä pala kerrallaan, sovittaen kunkin kohdan vain sen viereisiin osiin, etsimättä kokonaiskuvaa ennen viimeistelyvaihetta. Näin työskennellen lopullinen teos on minullekin uusi tuttavuus, joka yrittää kertoa jotakin siitä sanoittamattomasta, joka on työskentelyäni ohjannut.

Vaikken missään nimessä tunnustaudu mystikoksi tai jonkin suuren salaisuuden haltijaksi – ihmettelevää rimpuilua tämä kaikki vain on – on taiteen tekeminen minulle keskustelua mysteerin kanssa. Se ei ole salatiedettä eikä vaadi erityistä mystikon ”lahjaa”. Se vaatii vain sen, että antaa itsensä olla vuorovaikutuksessa mysteerin kanssa: ei yritä ohjata tai pakottaa sitä johonkin tiettyyn suuntaan, vaan luottaa siihen, että jotain syntyy. Ja hyväksyy levollisesti sen ajatuksen, että joskus käy kuin kissalla linnun kanssa: saa saaliiksi vain suullisen höyheniä.

Tällainen mysteerin kohtaaminen ei vaadi kuin halua siihen ja valmiutta uhrata aikaansa mysteerin seurassa viipyilyyn. Kuka tahansa pystyy siihen, kunhan vähän harjoittelee. Sillä mieli on kuin lihaksisto: ne lihakset, joita harjoittaa, vahvistuvat, ja ne, joita ei käytä, surkastuvat – mutta ne ovat edelleen olemassa. Ja nyt pitää muistaa, että mieli kurottaa kauas fyysisen kehomme ulkopuolelle. Mieli on se, joka asuu maailmassa, se osa meistä, joka säteilee tilaan ja jonka kautta kohtaamme kaikki toiset. Jos mielensä rajaa sisälleen, tuijottamaan omaa napaansa ja etsimään vain omaa etuaan, sen maailmaan ulottuva piiri surkastuu ja itsekkyys vahvistuu. Tällöin kohtaamme maailmaa, toisia (ja mysteeriä) yhä vähemmän ja itseämme yhä enemmän.

Tällaisesta kerrassaan surkeasta olotilasta on kuitenkin mahdollista harjoitella itsensä ulos. Kukin voi tehdä sen tavallaan; jokaiselle löytyy jokin itselle sopiva muoto viipyillä mysteerin liepeillä – musiikki, tanssi, kuvataide, runous, mietiskely… Ratkaisevaa on vain halu antaa kohtaamiselle tilaa ja aikaa. Taide, keskustelu mysteerin kanssa, on meille myötäsyntyistä, mutta me kasvamme – tai oikeastaan kutistumme – siitä irti, kun meidät koulutetaan olemaan hyödyksi ja keskittymään rationaaliseen tuottavuuteen.

Pysähdy. Odota. Jokainen ihminen ON taiteilija.

Näyttelysaldo

”Vapaussuhteita” pistettiin pakettiautoon 29.4., ja nyt pitäisi vähitellen pistää myös sen herättämät mietteet jonkinlaiseen järjestykseen. Homma ei siis ole vielä likimainkaan valmis, vaan vasta alkusuoralla.

IMG_5813

Käsitetoimisto / pähkäilypiste.

Kävijöitä oli kaikkiaan 302, joista Taidesuunnistuksen aikana 79. Henkilökunnan mukaan lukema on hyvää keskitasoa. Itse olen enemmän kuin tyytyväinen – ottaen huomioon näyttelyn luonteen sekä taiteilijan tuntemattomuuden tuohan on ihan kelpo määrä.

Varsinaiseen näyttelyyn olen hyvin tyytyväinen. On sellainen kutina, että tutkimustyön kannalta tämä tulee olemaan prosessin tärkein näyttely. Kokonaisuus oli lähes virheettömän koherentti, ja teoksissa tulivat käsitellyiksi kaikki tällä hetkellä keskeiset filosofiset ja käsitteelliset aiheet. Näistä lisää myöhemmin, kunhan saan sanoja jonoihin.

Vapaussuhteita

6.–29.4.2016 | Taidetalo | Souranderintie 7, 37100 Nokia

Johdannoksi

(Teksti näyttelyluettelosta)

Tämä näyttely on osa väitöstutkimusprosessiani, jossa tutkin saksalaisen taiteilijan, opettajan ja yhteiskunnallisen aktivistin Joseph Beuysin (1921–86) käsitettä sosiaalinen kuvanveisto. Näyttelyn teoksia voi ihmetellä sellaisinaankin, ilman selityksiä tai käsitteellisiä avauksia, mutta ne muodostavat yhdessä varsin monipolvisen käsitteellisen tai filosofisen kokonaisuuden; kaikki liittyvät toisiinsa tavalla tai toisella – jollei muutoin, niin tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen kautta. Tämän tekstin on tarkoitus antaa halukkaille eväitä tuon kokonaisuuden tarkasteluun. Ei välttämättä ole huono ajatus katsella teoksia ensin avoimin mielin, ja perehtyä vasta sen jälkeen niihin liittyviin teksteihin. Se varsinainen taideteos kun syntyy kuitenkin taiteen kohtaamisen hetkellä, jossain katsojan ja teoksen välissä, ei-kenenkään-maalla: tilassa, joka ei ole minun eikä sinun.

Sosiaalinen kuvanveisto sisältää suuria käsitteitä. Se pyörittelee sellaisia sanoja kuin halu, tahto, vapaus – ja (r)evoluutio. Käytän viimeistä termiä korvaamaan Beuysin käyttämää termiä evolutionary-revolutionary, jollaisena voimana hän taiteen näki. Beuysille taiteessa oli kysymys maailman muuttamisesta: taide oli ratkaisu maailman yhteiskunnallisiin ja ekologisiin ongelmiin. Taidekäsitteen laajentamisen myötä inhimillisen toiminnan lähes koko kirjo voidaan nähdä taiteena, ainakin kun teko on tietoinen ja sen intentio on yhteisen tai yleisen hyvän tuottaminen. Jos kuorin sinulle perunan ja teen sen mahdollisimman huolellisesti, jotta saisit hyvin kuoritun perunan, se on laajennetun taidekäsityksen mukaan taidetta. Beuysin kuuluisin slogan onkin ”Jokainen ihminen on taiteilija”.

Minulle (r)evoluutio tarkoittaa ennen kaikkea mielenmuutosta, sisäistä vallankumousta, oman (eksistentialistisen) vapauden tiedostamista ja sen valitsemista. Sillä me voimme parantaa tämän sairastuttamamme maailman, kunhan vain uskomme niin. Sosiaalinen kuvanveisto onkin ennen kaikkea pedagoginen metafora, se on (r)evoluution pedagogiikkaa. Teoksessani (R)evoluution aloituspanos (2015) on kaksi teesiä Beuysilta, kolmas (”imagine and realize”) on minun. Realize–sanalle ei löydy hyvää vastinetta suomeksi, sillä sen voi kääntää kahdella tavalla: ”ymmärtää” ja ”toteuttaa”. Toivon tämän näyttelyn saavan mielen hämmentymään, mielikuvituksen liikkeelle ja … no, mitä sen jälkeen sitten ikinä tapahtuukaan. …Leikkimielisyyttä ja huumoria unohtamatta – ilman niitä olemme jo mennyttä.

Nokialla 6.4.2016

Subjektiivi

Niitä näitä pohdiskellessani tulin luoneeksi uuden sanan/käsitteen: subjektiivi. Koitin nopeasti haeskella vähän verkosta, löytyisikö sanalle selitystä, mutta eipä löydy, ei edes Kotimaisten kielten keskuksen sivuilta. Niinpä saan määritellä koko sanan ihan vapaasti, hahaa!

subjektiivi (subst.) – henkilön fenomenologinen näkökulma/ymmärrys (tutkimuksen kohteena olevasta) asiasta; lihan tieto; vrt. kaksiulotteinen retinaalinen näkökulma ”se minkä vain silmä näkee”, esim. kameran objektiivin kautta.

Subjektiivi-käsitteen ”ongelma” on sen merkityksen ”rikkaus”, jolloin sen yleistettävyys on heikko. (”Mitä yleisempi käsite, sen köyhempi merkitys.”)

Hitto, pitää varmaan rekisteröidä tai jotain tuo sana…

Nopea muistiinpano

Sacre cœur

Sacre cœur (2014) ; puu, mehiläisvaha ; 10x12x9.

Merleau-Pontyn näkyvä ja näkymätön alkoi edes vähän aueta, kun pyörittelin tätä pulikkaa. Sydän on tärkeä käsite sekä fenomenologiassa että Beuysin kuvanveiston teoriassa. Alan myös omilla käsilläni hahmottaa, miksi kyse on sosiaalisesta kuvanveistosta.

Myöhemmin lisää…

Asiaan!

Mitä oikeastaan tarkoitan, kun sanon tutkimukseni olevan fenomenologinen? Vielä täsmällisemmin se edustaa hermeneuttista fenomenologiaa. Hienolta ainakin kuulostaa, eikö vain?

Fenomenologian kautta on tavoitteena tarkastella asioita sinänsä, sellaisina kuin ne meille omina itsenään näyttäytyvät; 

Tutkimuksellisena lähestymistapana fenomenologisuus [–] on todellisten asioiden ja niiden rakentumisen kohtaamista niiden omilla ehdoilla, alistamatta niitä millekään, mikä on niille itselleen vierasta.

(Jussi Backman)
(Fenomenologian ydinkysymyksiä, 78.)

Fenomenologia ei ole selittävää, vaan kuvailevaa ja selventävää tutkimusta. Ontologisesti se ei tutki, mitä on olemassa, vaan miten asiat ovat olemassa. (Ibid. 66–68.) Toisin kuin luonnontieteet, fenomenologia ei etsi syy-seuraus-suhteita (joita rakastamme), vaan tarkastelee asioiden ilmenemistä sellaisenaan (Juha Himanka, ibid. 91). Sen tarkoitus ei ole korvata luonnontieteitä, vaan ”pelastaa” ne tarjoamalla (filosofisesti) kestävä pohja tieteentekemiselle; fenomenologisesta näkökulmasta luonnontieteet ovat ajautuneet ongelmiin tiedon objektiivisuuden tavoittelussaan – miten voisimme tehdä havaintoja olevasta ilman omaa olemistamme?

Juha Himanka käsittelee artikkelissaan (ibid. 79–96) fenomenologian ja luonnontieteiden suhdetta, ja nostaa esiin mielenkiintoisen havainnon: [–] olemme luopumassa sanan ”totuus” käytöstä ja korvaamassa sitä sanalla ”tieto”. Nähdäkseni tämä on toinen tapa ilmaista se, mitä tarkoitan, kun totean, että tiedämme liikaa ja ymmärrämme liian vähän.

Koitan selkiyttää ajatusta käyttämällä (hiukan poleemisesti) esimerkkinä ilmastonmuutosta. Nähdäkseni se on hyvin tyypillisesti ilmiö, johon sopii kuin nenä päähän sitaatti Himangalta (ibid. 92):

Valitsemme siis mieluummin selitetyn maailman kuin sen, missä elämme.

Jos, sen sijaan, että yritämme havaita (kokea) ilmiön sellaisenaan (ja ymmärtää sitä – ei sen syitä, vaan sellaisenaan ja merkityksellisenä), etsimme (ja luomme) koko ajan enemmän sitä selittäviä syitä, ei sen totuus saavuta meitä. Jäämme tutkimaan asiaa teoreettisesti, keräämme ja saamme koko ajan lisää tietoa, kunnes elinympäristömme muuttuu elinkelvottomaksi. Luonnontieteellisen näkökulman kautta emme tarkastele ilmastonmuutosta sellaisenaan, vaan peitämme sen todellisuuden keskittymällä sen syihin. Vain luonnontieteelliseen asenteeseen kiinnittyminen mahdollistaa ns. ilmastodenialismin, joka puhtaasti syy-seuraus -suhteita tarkastelemalla yrittää (sopivasti rajatun) tiedon avulla osoittaa vääräksi tulkinnaksi sen, minkä suurin osa ihmisistä kokee todeksi.

En tarkoita, etteikö syy-seuraus -suhteita pitäisi lainkaan tutkia. Ei ole mitään mieltä kieltää luonnontieteiden merkitystä ilmastonmuutosta tutkittaessa. Todennäköisimmin taistelu ilmastonmuutosta vastaan voi olla menestyksekästä ainoastaan ottamalla huomioon myös syy-seuraus -suhteet. Fenomenologian merkitys ilmastonmuutosta tutkittaessa on ilmastonmuutoksen todellisuuden ymmärtämisessä – mikä puolestaan lienee tärkeää, kun etsitään vastausta siihen, mitä meidän nyt pitäisi tehdä.

Jotenkin näin.

”En etsi tietoa – etsin ymmärrystä”

Istuin 25.9. paikallisbussissa ja koitin hahmottaa pieneen muistikirjaani, mitä oikeastaan ymmärrän tutkimusprosessistani tällä hetkellä. Toisaalta se ei ollut kovin paljon, toisaalta sain raapusteltuani paperille toistaiseksi selkeimmän jäsennykseni koko prosessista. Nyt tarvitsee enää tehdä kaikki osaset.

Tutkimustavoitteena on purkaa ja kasata uudelleen sosiaalisen (yhteiskunnallisen) kuvanveiston (Soziale Plastik) käsite ja prosessin aikana tarkastella sitä fenomenologisen asenteen kautta. Kiinteä osa prosessia on oman taiteellinen työskentely; tutkimus on taideperustainen. Tämä on välttämätöntä, sillä tutkimuskohde on taiteellinen käsite: se kuuluu Joseph Beuysin laajennettuun taidekäsitykseen (erweiterte Kunstbegriff).

Oman taiteellisen työskentelyn kautta etsin lisäymmärrystä Beuysin teosten tulkintaan:

Teosten yksinomainen tarkoitus on sosiaalisen kuvanveiston tuottaminen. Beuysin ajatukset ovat teoksissa. Teokset ovat vain viestejä, merkityksen kantajia (käsitteitä) asioille, joita ei voi pukea sanoiksi; jos voisi esittää sanoin, riittäisi pelkkä käsitteiden kirjoittaminen julki; teosten oltava alkuhetkellä vielä hahmottumattomia, niiden on oltava ”itseohjautuvia” (flow!); jos ne olisivat aloitusvaiheessa tarkasti suunniteltuja, ne / niiden käsitteet voisi vain kirjoittaa.

(oma muistiinpano 13.4.2013, lähteenä Beuys in America, mm. 19, 71)

On edettävä samoin. Lisäksi teosten materiaaleihin sisältyvä substanssi on olennainen osa teosten merkitystä: huopa, rasva, mehiläisvaha, kupari, rauta… kaikella on tarkoituksensa. Toisin kuin monesti ajatellaan, nämä tarkoitukset eivät (ainakaan Beuysin omien sanojen mukaan [ibid. 69]) ole omaelämäkerrallisia, vaikka Beuysin omat kokemukset varmasti ovat osaltaan vaikuttaneet materiaalien merkityssisältöihin – niinhän kokemukset tekevät meille kaikille.

Valkoinen. Tutkimusprosessin hermeneuttinen spiraali sivulta (nouseva). 244cm x 120xm, Akryyli vanerille. (2014)

Valkoinen. (2014)
244cm x 120cm, akryyli vanerille

Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa lähden liikkeelle Beuysin yhdestä perusteesistä: ajattelu on kuvanveistoa/taidetta (”The thought is sculpture.” [ibid. 91]). Kysyn, miten niin, ja etsin vastausta (Merleau-Pontyn) fenomenologiasta. Uuden ajattelun syntyä yritän tuottaa etsimällä goetheläisiä uusia havaitsemisen elimiä (new organs of perception), joihin Beuys viittaa useasti. Tämä osa tutkimusprosessia on taideperustainen, ja teen sen puitteissa sekä Goethen värioppiin (hyvin soveltaen) pohjaavia väritutkielmia (kuten kuvan Valkoinen) että Beuys-pastisseina veistoksia/installaatioita huovasta, kuparista, raudasta ja mehiläisvahasta sekä (omana materiaalinani) puusta. (Pastissia käytän yhtenä kuvantulkinnan tapana; tässä merkityksessään se viittaa käsitteenä Marjo Räsäsen kuvallisen kuvantulkinnan kolmeen tasoon pastissi–parafraasi–palimpsesti. Pastissi on tasoista alin, taiteilijan tekniikkaa ja käsialaa jäljittelevä taso. Jäljittelemällä yritän saada otteen Beuysin materiaalien substanssista, niiden henkisestä merkityksestä [Spiritual Materiality].)

Toinen tutkimusteemani on pedagoginen. Beuys oli hyvin kiinnostunut Rudolf Steinerin ajattelusta, ja pohjaa monia ajatuksiaan Steineriin ja tämän Vapauden filosofiaan (The Philosophy of Freedom). Beuysin tavoitteena oli toiminnallaan herättää jokaisessa ihmisessä oleva vapaa, itsetietoinen minuus (the free, self-conscious ”I” [Beuys in America, 54–55]). Tähän päämäärään hän pyrki sekä teosten että toiminnan kautta: hän oli perustamassa useita organisaatioita (kuten Organisation for Direct Democracy, Free International University ja Saksan Vihreä puolue) ja uransa loppupuolella keskittyi yhä enemmän luentojen ja keskustelutilaisuuksien järjestämiseen. Beuys totesi jo 1969, että opettajana toimiminen oli hänen suurin taideteoksensa (”To be a teacher is my greatest work of art.” [ibid. 85]).
Luonnolliselta tuntuva käsite vapaaseen ihmiseen ja opettajuuteen liittyen on vapauden pedagogiikka. Kuinka ollakaan, se on Paolo Freiren viimeiseksi jääneen kirjan nimi (The Pedagogy of Freedom). Teoreettinen tutkimukseni tarkasteleekin Beuysin vapaata, itsetietoista minuutta freireläisen vapauden pedagogiikan kautta. Taiteellinen prosessini on parafraasi-vaiheessa, ja suuntaan sen toimintaan: luennoin ja järjestän (ainakin yhden) ”aktion” (Beuysin antama nimi omille performanssia, happeningiä ja opetusta yhdistäville tilaisuuksilleen). Maalauksissani keskityn Beuysin vastakuva-käsitteen tutkimiseen.

Tutkimukseni kolmas ulottuvuus kritisoi kapitalismia. Se pohjaa Beuysin (Steinerin) käsitykseen siitä, mikä on todellista pääomaa: jokaisessa ihmisessä olevat mahdollisuudet. Raha ei ole pääomaa, ihmisten potentiaali on. Creativity = Capital. Beuys viittaa usein Marxiin ja marxilaisuuteen puhuessaan sekä kapitalismin että sosialismin epäonnistumisesta: molemmat ovat lukkiutuneet vanhanaikaiseen ja toimimattomaan talousajatteluun. Taiteellinen työskentelyni tähtää palimpsestin tasolle: omaääniseen tulkintaan ja teemojen edelleen kehittelyyn tulkittujen teosten pohjalta. Toisin sanoen tutkimukseni taiteellinen osuus päättyy omaan näkemykseeni sosiaalista kuvanveistoa tuottavasta taiteesta.

Kaiken tämän oivallettuani (muistiinpano on vain hento miellekartta, mutta sisältää implisiittisesti kaiken edellä kuvatun) jäin vielä pohtimaan, mikä lisäarvo tutkimukselleni taiteellisella työskentelyllä on. Se ei varsinaisesti tuota uutta tietoa – taiteellinen ”tieto” on käsite, jota taiteellisen tutkimuksen puolestapuhujat mielellään käyttävät, mutta joka on hankalasti lähestyttävä ja vaatii tulkitsijalta yritteliäisyyttä – tai en ainakaan pidä uutta tietoa tässä tutkimuksessa erityisen tavoiteltavana päämääränä. Emme me lisää tietoa tarvitse. Tiedämme liikaa – ymmärrämme liian vähän. Ymmärryksen puutetta peitämme keräämällä lisää tietoa; sen sijaan meidän pitäisi pysähtyä ja yrittää ymmärtää, mitä jo tiedämme ja mitä se tarkoittaa.